6. lokakuuta 2014

Syvissä vesissä

Viikonloppuna matkustimme ystävämme muistotilaisuuteen Kotkaan. Tilaisuus oli pienimuotoinen, henkisesti erittäin raskas, mutta siitä huolimatta todella tärkeä. Tuntui hyvältä keskustella ystäviemme kanssa sekä tavata poisnukkuneen ystävämme perhettä. Muistellessamme ystäväämme saimme sekä itkeä että nauraa - onneksi meillä on muistomme eikä kukaan voi viedä niitä meiltä pois.


Minä odotan täällä tunnellissa, jossa valo kylmä hohtaa
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka, enkä edes minkä tähden
Valittaisinko puoliääneen: johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla?
Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Viekää minut sinne, missä hän on
Virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
Lautturi, kuule, mitä mä toivon

Lapset olivat päivän minun äitini luona Valkealassa, koska tämä ei ollut lapsille sopiva tilaisuus. 2 -vuotias ymmärtää yllättävän paljon ympärillään tapahtuvista asioista, kuten olen saanut myös itse omalla kohdallani huomata. Tämän sekä ystävämme lähiomaisten pyynnön vuoksi laitoimme molemmat lapset hoitoon. Näin meidän vanhempienkin oli helpompi olla muitotilaisuudessa läsnä, kun pystyimme keskittymään vain olennaiseen.

Kuvittelin, ettei mikään voisi satuttaa enempää, mutta toisin kävi. Pyydän teitä kaikkia muistuttamaan läheisillenne, että he ovat tärkeitä - vaikka päivittäin. Mikään määrä tämän asian suhteen ei ole liikaa.

2 kommenttia:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.