12. marraskuuta 2014

Isänpäivä - kaikkia menneisyyden tapahtumia ei voi unohtaa

Sunnuntaina saimme viettää meidän perheemme kolmatta isänpäivää. On sanomattakin selvää, että olen todella ylpeä puolisostani enkä parempaa isää voisi lapsilleni saadakaan.

Omassa lapsuudessani ensimmäiset muistoni isänpäivästä ovat, kun vein itsetehdyn kortin isoisälleni. Kortti oli askarreltu hoidossa tai myöhemmin koulussa. Vuosittaisen isänpäiväkortin askarteleminen sai kyyneleet silmäkulmiin, koska oma isäni ei kuulunut elämääni samalla tavoin kuin olisin toivonut.

Tuntuu pahalta, ettei oma isä halunnut olla läsnä elämässäni vaan valitsi mieluummin viinan. Alkoholin liikakäytön seurauksena saimme pikkusiskoni kanssa kärsiä sekä henkisestä että fyysisestä väkivallasta, vaikka äiti ottikin iskut meidän puolestamme. Noin 3 -vuotiaana muistan pyöräilleeni kyläkauppaan ostamaan maitoa, koska äiti ei kehdannut astua kotimme ulkopuolelle hänen kasvoissaan olevien mustelmien ja ruhjeiden vuoksi. Vuosien saatossa olen nähnyt kuinka myös isän uudet naisystävät ovat saaneet isän kädestä, mitä en voi hyväksyä. Ennen en uskaltanut sanoa asioista omaa mielipidettäni, mutta enää minun ei tarvitse pelätä.

En muista suurinta osaa varhaislapsuudessani tapahtuneista asioista, mutta tiettyihin asioihin liittyy sanoinkuvaamatonta pelkoa. Jos näen ihmisten tappelevan kunnolla, saan paniikkikohtauksen enkä saa itkua loppumaan - edelleen vaikka lapsuuteni tapahtumista on yli 20 vuotta aikaa! Isäni mielestä minulla ei ole mitään syytä olla hänelle vihainen tai etäinen, koska eihän hän minua tai siskoani kohdellut kaltoin. Yritin selittää, ettei kaikkia menneisyyden tapahtumia voi unohtaa, vaikka haluaisikin, mutta vastauksesksi olen vain saanut lausahduksen: "Menneet ovat menneitä." Koskaan en ole saanut anteeksipyyntöä eikä isä ole edes yrittänyt muuttaa käytöstään.

Henkiset arpeni ovat syvät enkä tuskin voi unohtaa niitä koskaan, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa.

Omien lapsiemme syntymän myötä olen syystä tai toisesta alkanut muistaa enemmän varhaislapsuuteni tapahtumia - päässäni pyörineet kysymykset ovat alkaneet saada vastauksia. Muistan, esimerkiksi olleeni lapsena risteilyllä, mutta itse matkasta en muista muuta kuin serkkutytön Pikku Myy -pehmolelun sekä erittäin, erittäin ahdistavan tunnelman. Muutama kuukausi sitten aloin yht'äkkiä muistamaan mitä ristelyllä olikaan tapahtunut. Isäni oli kuristanut äitiäni hytissämme niin, että hän luuli kuolevansa, minä olin käpertynyt pehmelelu käsissäni viereisen sängyn nurkkaan, vauvaikäisen pikkusiskoni ollessa turvakaukalossa lattialla. Varmistin muistikuvani vielä äidiltäni enkä todellakaan ollut väärässä.

Vuosien saatossa olen tuntenut vihaa, katkeruutta, epätoivoa enkä voi edelleenkään käsittää minkä vuoksi isä ei halunnut pitää perheestään huolta vaan valitsi mieluummin viinanhöyryisen elämän. Nykyään en mieti isääni muuta kuin näin isänpäivän läheisyydessä vaan keskityn siihen, että minun lapseni saavat hyvän lapsuuden eikä heidän tarvitse koskaan kärsiä samalla tavoin kuin minun.

Minun lapsillani on rakastava, läsnäoleva isä, joka sekä osaa että haluaa kantaa vastuunsa. Hän tekee kaikkensa perheensä eteen, samoin kuin hänen isänsä on tehnyt. Tutustuessani mieheni perheeseen, en ollut uskoa voiko heidän perheensä kaltaista perhettä olla oikeasti olemassa - saanko minä todella olla osa tätä perhettä? Perhe, missä lapset eivät ole koskaan nähneet vanhempiensa riitelevän tai huutavan toisilleen. Perheen, missä vanhemmat laittavat kortensa kekoon perheen hyväksi. Näiden kahden miehen kaltaisen isän olisin minäkin halunnut elämääni.

Enää en kaipaa isää elämääni, koska minulla on mieheni sekä tiivis tukiverkosto ympärilläni. Äitini on hoitanut kahden vanhemman tehtävän paremmin kuin hyvin. Joskus on ollut vaikeampaa niin kuin elämässä välillä tuppaa olemaan, mutta kaikesta me olemme selvinneet. Yhdessä.

Minun lasteni isällä on aina aikaa ottaa syliin tai leikkiä - mikää ei mene lasten tai perheen edelle! En voi sanoin kuvailla kuinka hyvältä tuntuu, kun esikoiseni kuiskaa isänsä korvaan: "Isi, minä rakastan sinua."

Minulta isänpäiväonnittelut saivat/ saavat ne isät, ketkä ovat ne teoillaan ansainneet.

Ensimmäistä kertaa kerroin itsestäni enemmän täällä blogin puolella. Kuten huomaatte, kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Halusin kertoa teille tämän puolen minusta, koska tämä on liittynyt vahvasti henkiseen hyvinvointiini viime kuukausien aikana - hyvinvointihan on yksi tämän blogin kantavista teemoista. Tämän kirjoitettuani aion ottaa osaa Oman elämäni inventaario -hyvinvointihaasteeseen, missä pohditaan ja kirjoitetaan auki oma elämä.

11 kommenttia:

  1. Hurjaa luettavaa kyllä! :s Ettei vaan ollu mun Pikku myy? Itelläni on ahdistavia muistoja kun ollaan mummulassa... Viina virtas :( Väkivaltaa en oo ikinä joutunu todistamaan mutta muistan että mummulassa oli aina ahdistavaa varsinkin jos siellä oli veljekset paikalla. Tän takia varmaan en ite käytä alkoholia ollenkaa... Jonkunlaiset traumat jääny vaikka meijän perheessä ei ketään oo ikinä kohdeltu kaltoin.

    Oot rohkea <3 Tsemppiä ja nauti omasta ihanasta perheestäsi! <3

    -Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni se oli nimenomaan sinun pehmolelusi. Tämä asia on vuosia painanut mun mieltä, mutta vasta viime kuukausien aikana oon käsitellyt tätä kunnolla. Tuntui helpottavalta saada kirjoittaa tämä merkintä.

      Kiitos. <3

      Ihanaa joulunaikaa myös sinulle ja perheellesi.

      Poista
  2. Raskas teksti <3 Kiitos kun jaoit.

    En tiedä perheväkivallasta mitään, mutta paniikkihäiriöstä kylläkin (esikoisen kuolema laukaisi) ja kohtaustenkin kanssa on raskasta.

    Olen äitiyden myötä huomannut, että oma lapsuus pyörii valtavasti mielessä, niin ne positiiviset kuin negatiivisetkin asiat. "olisinko minäkin tehnyt niin tai noin, miksi ne noin tekivät jne jne.". Suloista sekamelskaa ja koita tässä itse sitten välttää suurimmat karikot.

    Ihana, kun olet löytänyt lapsillesi hyvän isän! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! <3 Teksti oli vaikea kirjoittaa ja sen julkaiseminen jännitti. Nyt, kun teksti on julkaistu niin olo on todella helpottunut. Kaikki asiat tosiaan pyörivät suloisena sekamelskana pään sisällä, mutta onneksi tästä(kin) asiasta kirjoittaminen on helpottanut asian käsittelyä. :-)

      Poista
  3. Mun isä on myös alkoholisti, ollut noin 20 vuotta. Selvänä se on edelleen tosi hyvä tyyppi ja rakas isä mutta ne päivät on nykyään aika harvassa. Surettaa kun oma isä ei voi luopua viinasta lastensa ja lastenlastensa vuoksi, mutta enpä minä sille mitään mahda. Oon huomannu etten kestä nykyään umpihumalaisia sössöttäjiä yhtään, mulle nousee hullut aggressiot pintaan siitä. Onneksi mulla, kuten sulla, on ihana mies joka ei muistuta mun isää millään lailla.

    Meitä alkoholistien lapsia on tässä maassa niin surullisen monta, eikä kukaan puhu näistä ikinä ääneen. Hyvä että sä puhuit!

    - sun ex-luokkakaveri J.G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttavaa huomata, etten ole yksin tämän asian kanssa, mutta samanaikaisesti todella surullista. Umpihumalaisia en siedä minäkään ja välillä mietinkin miksi ihmeessä työskentelen ravintola-alalla, mutta onneksi tuollaiset tilanteet ovat TODELLA harvassa, että näitä sössöttäjiä joutuisi katselemaan.

      Tuntui hyvältä kirjoittaa tämä teksti - olo on todella helpottunut!

      Poista
  4. Meidän isä oli äkkipikainen ja väkivaltainen, mutta ilman viinaa.. Minuun tuo ei yleensä kohdistunut, vain jos isä halusi pelotella äitiä, mutta yleensä äiti sai kokea isän äkkipikaisuusen nahoissaan..

    Meille ei ole isän kanssa syntynyt minkäänlaista sidettä, koska isäni lähtikin, kun olin pieni ja hyvin harvoin olen hänen kanssaan muuten viettänyt aikaa.. Sen olen huomannut, että nykyistä vaimoaan kohtaan ei ole ainakaan tietääkseni enää ollut väkivaltainen, mutta samoja piirteitä on edelleen, äkkipikaisuutta, hermostumista ja huutamista..

    Olenkin päättänyt, että en halua lapseni kokevan koskaan samaa. Onneksi hänen isänsä ja avomieheni on todella ihana ja rakastava.

    Tsemppiä sulle!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ihanaa, että sinäkin olet löytänyt rinnallesi miehen, joka ei omaa näitä epämiellyttäviä piirteitä. Kaikkea hyvää myös sinulle! <3

      Poista
  5. Kiitos Elina tekstistä!

    Tulen hyvin samanlaisesta taustasta ja paininut myös näiden asioiden kanssa.
    Ja nimenomaan joutunut painimaan oman isäni kanssa, kun hän on humalassa hyökännyt oman puolisoni päälle. Kiitos rakkaan harrastukseni, joka sekin meillä näyttää olevan sama, mylläkästä selvittiin ilman fyysistä vahinkoa. Henkisiä sitten sitäkin enemmän.

    Raskainta on ehkä se, kun tuntee itsensä voimattomaksi auttamaan, jos isä ei apua ymmärrä ottaa vastaan. Eikä sitä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. Tämän vuoksi onkin ehkä hyvä irtautua ja antaa olla, koska voimavaroja tarvii omaan elämään ja siihen aionkin nyt panostaa. Tässä suhteessa oot hyvä esimerkki, kiitos siitä!

    Tässä vielä linkki tollaseen paikkaan, jossa ilmaseksi pääsee ammattilaisen kanssa juttelemaan.
    Itseäni se on auttanut ja täyttää tehtävänsä, jos se jotain muutakin auttaa.

    http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/vakivaltatyo/jussi-tyo2/

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Sepä se, kun toista ei voi pakottaa muuttumaan tai hankkimaan apua. Tällaisessa tilanteessa on kaikista paras vaan luovuttaa ja keskittää voimavaransa omaan elämään - ihan jo oman hyvinvoinnin vuoksi.

      Tsemppiä myös sinulle!

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.