8. heinäkuuta 2015

Nahkahääpäivä

Kolme vuotta sitten meidät vihittiin mieheni kanssa tyttäremme ristiäisten yhteydessä. Yhteisestä sopimuksesta olimme päättäneet avioitua vain muutama viikko aikaisemmin eikä kukaan vieraista tiennyt aikeistamme ennen h-hetkeä.

17 -vuotiaana löysin elämääni ihmisen kenen kanssa haluan elää päivieni loppuun asti. Yhteinen matkamme ei ole ollut helppo ja välillä on ollut pakottava tarve pysähtyä miettimään jatkammeko yhdessä vai erikseen. Vaikeista elämäntilanteista huolimatta, olemme pystyneet pitämään yhtä, vaikka tilanne on näyttänyt toivottomalta.

Olemme pystyneet pitämään yhtä, koska me olemme uskoneet meihin. Yhteinen tulevaisuus ei ole aina näyttänyt mahdolliselta, mutta uskomalla ja tekemällä töitä tämän kaiken eteen, me olemme nyt tässä.

Kolme vuotta sitten

Tavatessamme olin keskenkasvuinen teini enkä tiennyt mihin suuntaan haluaisin lähteä tai kenen kanssa. Reilussa kahdeksassa vuodessa olen kasvanut teinitytöstä nuoreksi aikuiseksi, mutta ennen kaikkea olen kasvanut henkisesti. Samanaikaisesti myös mieheni on kasvanut kanssani yhteisten elämänmuutoksien myötä, hän ei ole enää se sama naapurinpoika, kenen kyydissä lähdimme "ajelemaan" kylille kaverini kanssa tai, joka haki meille siideriä meidän ollessamme vielä alaikäisiä, vaan jotain vielä enemmän.

Yhteisen matkamme aikana tiellemme on tullut suuria, ylitsepääsemättömiltä tuntuneita, esteitä. Näiden esteiden edessä olisi ollut huomattavasti helpompaa antaa olla ja yksinkertaisesti luovuttaa kuin edes yrittää jatkaa. Emme ole aina toimineet oikein, minkä vuoksi meidän olisi ollut helpompaa miettiä epäonnistumisiamme kuin uskoa vakaasti yhteiseen tulevaisuuteen. Mutta se usko on pitänyt meidät yhdessä, auttanut näkemään ihmisen tapahtuneiden asioiden takana.

Esikoisen ollessa kuuden kuukauden ikäinen, sairastuin vakavaan masennukseen. Voin rehellisesti sanoa, etten juurikaan muista mitä tapahtui useiden kuukausien aikana, kun olin masentunut. En voi edes kuvitella, miltä miehestäni on mahtanut tuntua, kun rakastamansa ihminen ei näe edessään valoa, pelkkää pimeää - moni muu olisi lähtenyt kävelemään.

Mieheni on opettanut minua puhumaan tunteistani pelkäämättä. Hän on onnistunut luomaan minuun itsevarmuutta, kykyä olla rohkeasti oma itseni, koska minä kelpaan täysin tällaisena kuin olen.

Hänen kanssaan tunnen olevani kokonainen.

2 kommenttia:

  1. Olisi hienoa kuulla toipumisestasi ja tilanteestasi nyt! :)

    Nimim. yksi ahdistunut kotiäiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kirjoittaa aiheesta postauksen! Toivottavasti sinun oma tilanteesikin paranee mahdollisimman pian. <3

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.